Kirjapäivät olivat ja menivät, hauskaa pidin ja töitä tein! Mainittakoon yksi riemastuttava esitys: Tyrwäkkäät. Minuun upposi!

Eilinen meni levätessä ja ystävien kanssa sosialiseeratessa, ah miten rentouttavaa. Illalla kirjoitin tehtävälistaa alkavalle viikolle. Tänä aamuna luin listaa ja olin ahdistua: pituutta vaikka miten paljon, aargh! Mutta ei auttanut. Läppäri laulamaan, ja nyt lista on kutistunut puoleen entisestään. Eikä joka asiaa onneksi tarvitse hoitaa tänään.

Kumma, kuinka pienet silpputehtävät jäävät helposti jalkoihin ja sitten kasvattavat tehtävälistat infernaalisiin mittoihin. Tarkoitan sellaisia pikkujuttuja (tyyliin "soita kampaajalle", "vahvista runokurssin ajat", "välitä sähköpostimainos opiskelijoille"), joiden hoitamiseen ei mene kauaa, mutta jostain syystä niitä ei vain saa hoidettua. Minä teen ne "sitten myöhemmin". Ja sen vuoksi tulee huono omatunto (ja rehottava tukka).

Silloin tällöin aloitan ryhtiliikkeen: Nyt arkistoin palkkakuittini heti! Vastaan kaikkiin sähköposteihin saman tien! En jätä arvosteltavia kirjoja epämääräisiin paikkoihin odottamaan lukuvuoroaan! Etsin esimerkkirunomonisteen tunnilleni heti enkä vasta edellisenä päivänä, sillä moniste ei ehkä olekaan siellä, missä luulen!

Yleensä ryhtiliike ei kestä kuin viikon. Olen iloinen ja ylpeä siitä viikostakin. Ehkä yksi syy ryhdin lysähtämiseen on se, että asiat hoituvat ilman millintarkkaa järjestelmällisyyttäkin. Eivät palkkakuitin tiedot mihinkään katoa, vaikka arkistoisin sen vasta kolme päivää sen saapumisesta. Arvostelukappaleet voivat lojua ihan missä vaan, jos en juuri ehdi niitä lukea - eivät ne asunnostani karkaa. Sähköpostit vievät paljon aikaa, on aivan luonnollista, ettei aina voi vastata heti.

Mutta joskus - ihan vain joskus - toivoisin, että ymmärtäisin laittaa opetusmonisteeni loogisiin paikkoihin. Huokaus.