Neljäs viikko Julia Cameronin opissa. Harjoituksia on ollut ihan hauska tehdä, joskin olen tehnyt vain ne, joita on huvittanut. Mihintahansaaikaanpäivästäsivuja olen kirjoittanut melkein joka päivä, ja luulen keksineeni syyn, miksi ne pitäisi kirjoittaa nimenomaan aamuisin: silloin niitä ei unohda. Silloin ne on kirjoitettu heti päivän alkajaisiksi, eikä niitä tarvitse enää miettiä. Olen unohtanut sivut muutaman kerran, mutta kaiken kaikkiaan olen kirjottanut niitä aktiivisemmin kuin arvasinkaan. Ja jopa pari kertaa aamulla! Olen hyväksynyt sen, että sivut ovat ihan päiväkirjahuttua, joskin tavallista päiväkirjaa pitäessäni sentään teen kappalejaot ja pyrin edes jonkinasteiseen sidosteisuuteen tekstissä. Kolmen sivun rajoitus on siitä mukava, että ei voi märehtiä asioita ikuisuuksiin. Joskus on tultava stoppi.

Sana "taiteilijatreffit" ärsyttää minua yhä, samoin puhe sisäisen taiteilijalapsen elvyttämisestä. Taiteilijatreffien sisältö sen sijaan ei ärsytä eikä ällötä. On täysin normaalia ja tarpeellista tehdä jotain hauskaa ihan yksin edes kerran viikossa. Välillä tuntuu, että Cameronin suostuttelua ja lempeää painostusta taiteilijatreffeillä käymiseen kaipaavat sellaiset ihmiset, jotka eivät uskalla mennä elokuvateatteriin tai kirpparille tai ylipäätään mihinkään yksin. En siis ole kokenut näitä treffejä mitenkään elämääni mullistavina tekoina - ei ole kovin hätkähdyttävää, että käyn kävelyllä ihan itsekseni, katson elokuvan yksin tai menen taidemuseoon yksin. Olen kuitenkin Cameronin kanssa samaa mieltä siitä, että välillä on tehtävä asioita ihan yksin, ja että vähintään kerran viikossa on tehtävä jotain hauskaa! Mieluummin kyllä useamminkin.

Cameron koettaa kovasti luoda myönteistä taiteilijakuvaa, mutta sen kanssa ristiriidassa on toistuva oletus, että lukijalla täytyy olla kauheasti traumoja oman luovuutensa kanssa. Joo, on joku minulle joskus sanonut ikäviä asioita luovuuteeni liittyen, mutta en näe niitä megasuurina ongelmina. Yhden hienon oivalluksen luovuuden tie on tarjonnut, ja se liittyy ainaiseen huonoon omatuntooni - koko ajan pitäisi muka tehdä jotain ja saada aikaan, muuten olen hidas ja laiska. Saatanpa nyt tietää, mistä tuokin ajatus on päähäni juurtunut. Mutta älkää pelätkö, en ala tässä terapoida itseäni, en vuodata tämän(kään) alkuperää! Lapsuutta on nyt pohdittu moneen otteeseen, välillä se tympii.

Kaiken kaikkiaan olen hyvillä mielin, valikoin tehtävistä hauskimmat ja kiinnostavimmat, kirjoittelen sivuja silloin kun ehdin ja jaksan (mutta pyrin päivittäisyyteen!) ja mietin kenties aiempaa suunnitelmallisemmin, mitä mukavaa kuluvalla viikolla tekisin. Viime viikolla kuljin kamera kädessäni pitkin Tammelaa. Tässä pari otosta:

1950575.jpg
Kalevan puistotien päässä on puistolevennys - ja pitäähän siellä penkkikin olla.

1950578.jpg
Maistiaisia kadulla...

1950584.jpg
Luumuja puussa.

Yksi tämän viikon tehtävistä olisi lukulakko. Konditionaalista ehkä arvasittekin, että en aio sitä toteuttaa... Olisi liian vaikeaa hoitaa tämän viikon työt, jos ei saisi lukea mitään. Ehkä kokeilen lukulakkoa joskus toiste, sen verran extremepuuhalta se kuulostaa!