Julma, kylmä, armoton, epäreilu ja epäjohdonmukainen. Olen perannut kirjahyllyäni, ja näille ominaisuuksille on ollut käyttöä. Rakastan kirjoja, sekä niiden sisältöjä että ulkomuotoa, mutta niitä alkaa olla liikaa. Ja... (Tämän sanominen tuntuu kamalalta...) Ehkä en tarvitse ihan jokaista niistä. Mutta aika monta kuitenkin.

Vietin eilen jonkinmoisen tovin olohuoneen kirjahyllyn äärellä. (Makuuhuoneen hyllyssä ei ole karsittavaa, työhuoneeseen en vielä jaksanut mennä.) Poimin kirjoja ja asetin pinoon ikkunalaudalle. Tämä saa mennä. Ja tämä. Tämäkin. Kirpparille vaan. Miksi tämän tulisi olla hyllyssäni?

Niinpä. Miksi? Kuinka monen kirjan pariin palaan sen kerran luettuani? Moniko kirja kököttää hyllyssäni ja odottaa ikuisesti, että joskus vaivautuisin lukemaan sen? Kehittelin edes pienimuotoista kirjansäilyttämislogiikkaa, mutta tunnustetaan se nyt tässä: logiikkaa ei ole. Ainakaan aukotonta.

Säilytettäviin, tässä oman kirjahyllyni Idols-kisassa jatkoon kuuluvilla kirjoilla on jokin seuraavista avuista: a) Kirja on mahtava. b) Kirja on vakkarikäytössä sanataidetunneilla, koska se on loistava virike tai havainnollistaa opetettavaa asiaa hienosti. c) Olen saanut kirjan joltain läheiseltäni, ja parhaassa tapauksessa kirjassa on omistuskirjoitus. d) Aion vielä lukea kirjan. e) En vain malta luopua kirjasta. Kuten huomaatte, kohta e) romuttaa hyvin alkaneen sääntölitanian.

Kirpparipinossa on nyt nelisenkymmentä kirjaa. Osan kohdalla huomasin nikottelevani, koska joukossa on kirjoja, joista kuuluisi tykätä ainakin jonkin verran ja jotka ehkä kuuluisi lukeakin. Mutta ollaanpa rehellisiä: jos Flaubertin Sydämen oppivuodet on pysynyt avaamattomana arviolta kymmenen vuotta, avaankohan sen vielä joskus? Epäilen. Ja Flaubertin saan kirjastostakin. Rouva Bovaryn aion kuitenkin pitää. Ja jos Joseph Conradin Hopealaiva ei ole päässyt yöpöydälle asti, saisikohan sekin mennä? Philip Rothin Portnoyn tauti (säilytetään) oli upea, mutta Amerikkalainen pastoraali ei vienyt mennessään. Heippa sillekin. Ja tunnustan tämänkin: en pääse mukaan Paul Austerin kirjoihin. Yritän välillä, ihan pidänkin kirjoista, mutta jossain vaiheessa kuitenkin jätän tarinan kesken enkä kaipaa takaisin romaanin maailmaan. Poikkeuksena mainio essee Yksinäisyyden äärellä -kirjassa, se isän kuolemasta kertova. Ah!

En tiedä, onko virhe pitää poistettujen pinoa näkösällä. Toistaiseksi en ole siirrellyt kirjoja siitä takaisin hyllyyn. Parin kohdalla emmin yhä - ihan hyviä kirjojahan ne. Mutta sitten palaan peruskysymykseen: miksi minun on omistettava tämä? 

Enkö voisi hakea sen uudelleen kirjastosta, jos haluan palata siihen? Joidenkin teosten kohdalla tuo vastaus ei riitä. Mutta poistopinossa olevien hyllyssäololle en ole keksinyt tarpeeksi vakuuttavaa syytä. En edes sitä e) -vaihtoehtoa.

Tarkoittaako tämä poistointoilu, etten aio enää hankkia uusiakaan kirjoja? Ei todellakaan! Tietenkin haluan ostaa, saada ja löytää kirjoja! Mutta koetan opetella muistamaan, että kirja saa myös kiertää, löytää uusia omistajia, vaihtaa hyllyä. Ainakin joskus.