Pidän Anna-Leena Härkösen kirjoista, mutta jostain syystä vuonna 2001 ilmestynyt Heikosti positiivinen oli jäänyt minulta lukematta. Ystäväni oli ostanut sen pokkarialesta, lukenut - ja tänään ystävällisesti lainasi sen minulle. Ajattelin vähän vilkaista, miten kirja alkaa. Sitten otinkin jo parempaa lukuasentoa nojatuolissa. Hain vähän jugurttipäällystettyä inkivääriä (suosittelen, ovat herkkua!) käden ulottuville ja jatkoin lukemista. Ei kirjan lukemiseen montaa tuntia mennyt, mutta luulenpa, että sen herättämät ajatukset rapsuttelevat aivojani vielä pitkään.

Heikosti positiivinen kertoo yllättävästä halusta saada lapsi, raskaaksi tulemisen vaikeudesta ja siitä, kuinka kauan odotettu lapsi ei aiheutakaan pelkkiä onnentunteita. Mitä, jos tuore äiti toivookin, että lapsi kuolisi? Tai jos mustikkakeitto näyttää vauvan vereltä? Tai jos luonnollisena pidetty äidinvaisto ei vain herääkään, vaan koko ajan on sellainen olo, että ei osaa hoitaa vauvaa? Härkönen käsittelee vaikeita asioita, jopa tabuja. Ja hän tekee sen kiinnostavasti.

Lisäksi Heikosti positiivinen on kirja kirjoittamisesta. Se kertoo kirjoitusprosessista, tv-draaman lainalaisuuksista, materiaalin hankkimisesta ja henkilöhahmoihin tutustumisesta. Sekä siitä, millaista on olla kaikkien tunnistama julkisuuden henkilö.

Voisin hyvin kuvitella käyttäväni kirjaa oppimateriaalina  sanataideopetuksessa. Keskustelua se herättäisi varmasti. Jos kirja on yhä pokkarialessa, voisin kipaista hakemaan oman kappaleeni pois kuljeksimasta...