"Te ootte varmaan opiskelijoita, eikös!" Tämä lausahdus pullahti monta kertaa opettajien suusta viimeisen parin viikon aikana. Minua se jaksaa hämmästyttää.

Mutta taustoitetaanpa hieman: Hämeenlinnan kaupunginkirjasto tilasi sanataideyhdistys Yöstäjältä vuorovaikutteisen kirjavinkkauspelin. Tuumasta toimeen siis! Pelin nimeksi annettiin Tarinan tähti. Se suunnattiin yläasteikäisille, ja koska tekijätiimi (kolme Yöstäjän sanataideohjaajaa - minä, Janette ja Maija) oli kunnianhimoinen ja valmis liehuttamaan kirjallisuuden lippua korkealla, vinkattaviksi kirjoiksi ei valikoitu aivan joka äikänkirjan sivuilla esiteltyjä teoksia. Teoksia löyhästi yhdistäväksi teemaksi valikoitui rakkaus, sillä arvelimme sen kiinnostavan teini-ikäisiä. Poimimme teoksia eri mantereilta, etteivät vain eurooppalaiset teokset pääsisi esiin. Hämeenlinnan kirjaston sivuilla on lisää tietoa pelistä sekä kirjalista vinkatuista teoksista. Yhdeksän kirjaa, jokaisesta dramatisoitiin kohtaus, ja joka kohtauksen jälkeen yleisölle esitettiin kysymys, johon annettiin kolme vastausvaihtoehtoa. Ja lähes jokainen vastausvaihtoehtokin dramatisoitiin, eli noin tunnin mittaista peliä varten sai opetella mukavan määrän vuorosanoja. Oih, tulivatpa aivan menneet teatteriharrastusvuodet mieleen!

Kiersimme Hämeenlinnassa ja sen lähikuntien kouluissa peluuttamassa oppilaita. Keikkatyön monet puolet nousivat esiin. Toisaalta on stressaavaa lähteä joka päivä uuteen paikkaan, jossa ei ole ikinä ennen käynyt. Toisaalta on mahtavaa nähdä niin paljon erilaisia paikkoja ja tutustua kouluihin ja niiden oppilaisiin ja opettajiin. Moni koulu oli hiljattain remontoitu, ja näki, että opettajatkin nauttivat työstään uusissa tiloissa.

Toisinaan keikkatyöläinen saa kuulla omituisia kommentteja. Minusta on mielenkiintoista, että ensioletus sanataideohjaajan saapuessa koululle on se, että sanataideohjaajan täytyy olla opiskelija. Siinä ei ole mitään pahaa, että opiskelija tekee sanataidetyötä, sitä en tarkoita. Mutta on outoa olettaa, että eihän tällaista työtä voi tehdä kuin osa-aikaisesti ja opintojen ohessa. Että tässä nyt vähän puuhastellaan, jos vaikka vahingossa kilahtaisi pari ropoa tilille opintotuen lisäksi. Minusta oli oikein mukavaa kertoa kyselijöille, että ei, en ole opiskelija, teen tätä työkseni ja elätän tällä itseni. Tämä opiskelijaoletus ei ole vain Tarinan tähden yhteydessä esiintynyt ilmiö. Ei, se toistuu lähes aina, kun menee kouluille pitämään sanataidepajoja.

Tarinan tähti sai erittäin hyvän vastaanoton joka paikassa, missä kävimme. Eräässä koulussa eturivin tytöt supisivat:
- Vähänkö pervoja kirjoja noi kaikki.
- No niin on.
- Pitää mennä lainaamaan ne kirjastosta!
Ainoan kaikille avoimen iltaesityksemme jälkeen eräs pikkupoika halusi ehdottomasti lukea Eddan jumalrunot. Yksi opettaja kertoi, että (poika)oppilaat olivat kyselleet ihan innoissaan opelta, että mahtavaa, ihanko oikeasti noissa kirjoissa on tuollaisia tapahtumia. Johon ope oli tyytyväisenä nyökytellyt, että kyllä vain, käykääpä lapset kirjastossa.

Eräässä koulussa meitä varoiteltiin etukäteen, että nämä kaksi kasiluokkaa ovat sitten aika villejä. Koulun vahtimestari kantoi esitystilaan tuoleja ja sanoi, että meillä on mikkejäkin, voitte käyttää niitä. Kun siinä emmimme, että eipä sellaisia taideta tarvita, mies totesi, että ei tuollaisten hentojen tyttösten ääni kuulu. Jaa ei vai, mietti sanataideohjaaja, jonka huutovolyymiksi on joskus mitattu yli 80 desibeliä... Emme ottaneet mikkejä miehen päänpuisteluista huolimatta. Hän kysyi esityksen jälkeen, että kuinka kävi. Me kerroimme niin kuin asia oli: kasit istuivat hiirenhiljaa ja keskittyneinä koko pelin ajan - he käyttäytyivät  ja pelasivat todella hyvin. Kiitos kysymästä, he myös kuulivat äänemme! (Mainittakoon kuitenkin, että muuten tämä vahtimestari oli oikein ystävällinen ja avulias ihminen, ja hänen apunsa tilan järjestelemisessä oli korvaamaton.)

Kovaääninen sanataidetyöläinen nautti suuresti Tarinan tähden tekemisestä. Taisinpa oppia monta asiaa. Ja työnteko oli välillä niin hauskaa, että vatsalihaksiin sattui - vaikka muutkin lihasryhmät joutuivat töihin. Muutaman kerran saimme kantaa tuoleja, pöytiä ja/tai patjoja, mutta mikäs siinä. Täytyyhän lihakset lämmitellä ennen esitystä. Ja millaiseksi sanataidepioneeriksi itsensä noina hetkinä tunteekaan!