Viime viikolla kävin pitkästä aikaa Tampereen yliopiston kirjastossa. Kahdessakin, ensin uudessa Linnassa, sitten vähän vanhemmassa Humanikassa. Vanha kunnon Attila ei enää kuulu yliopistolle, tyydyin luomaan sen ulkoseiniin haikean silmäyksen. Kävin etsimässä luovuudesta ja kirjoittamisesta kertovia kirjoja, mutta niiden lisäksi löysin sattumalta jotain ihan muuta.

Huomasin, että rintaani asettui pikkiriikkinen kaihomieli. Se pujahti paikalle aivan odottamatta, otti mukavan asennon ja ryhtyi kaihertamaan. Ei kivuliaasti, ei ärsyttävästi. Kunhan liikehti sen verran, että se oli pakko huomata. Minähän kaipaan yliopistoa!

Katselin tenttikirjojensa ylle kumartuneita selkiä, kuuntelin tietokoneiden kiivasta naputtelua, jostain kuului kevyt huokaus, kun kirja vihdoinkin loppui. Pöydän reunoilla muistiinpanovihkoja ja sanakirjoja, pahvimukeja, joissa jo haalennut kahvi tuoksui vielä kevyesti.Ihmiset tekivät otsa kurtussa tiedonhakuja ja lähtivät kuin vainukoirat kohti etsimänsä kirjan oletettua sijaintia. Jotkut kiirehtivät: ettei vain joku toinen ehtisi anastaa tätä tenttikirjaa! Joku naputteli tekstiviestiä kännykkäänsä, toinen lähti hartioitaan pyöritellen kohti ruokalaa.

Ei siitä ole kuin vuosi, kun lähes vannoin, että ei ikinä enää, tutkimusta en todellakaan enää tee, gradu ahdisti ihan riitävästi, en halua enää tuntea itseäni niin riittämättömäksi. Mutta viime viikolla kaihomieli supatti minulle, oikeastaan vain henkäisi, että mitäpä jos kuitenkin. Olen aika lailla varma, että kaihomielen suusta tuli sellainen sana kuin jatko-opiskelija. Ja taisi se vihjata, että työ ja opiskelu eivät olisi mahdoton yhdistelmä, ja että ne voisivat jopa tukea toisiaan.

En aio ottaa kaihomielen hönkäilyjä liian vakavasti. Jos se kerran tai pari supisee jotain, ei se vielä pääse elämäni ohjaajaksi. Mutta kyllä sitä vähäsen kuunnella pitää, ihan vähän vain. Yliopistolla alkaa kohta toinen periodi, ja silloin alkavat myös minun luovan kirjoittamisen kurssini yliopistolla. Ehkä kaihomieli tyytyy siihen, että opetan yliopistolla, eikä ala vaatia yhtään enempää.