Ensimmäinen asia, joka Joel Haahtelan Naiset katsovat vastavaloon -romaanista tulee mieleen, on tunnelma. Aivan erityisen hieno, intensiivinen tunnelma. Romaani ei ole varsinaisesti action-pläjäys, mutta vangitseva se kyllä on.

Henkilöitä on niukasti. Klaus ja Lilian, tuore aviopari. Lisäksi heidän naapurinsa Emma ja Jimi. Nämä neljä muodostavat romaanin ytimen, heidän (mielensä) liikkeitä kuvataan ja seurataan. Pinnan alla on salaisuuksia, kertomattomia toiveita, yksityisiä ajatuksia. Avioliitossa kaikki hyvin - tavallaan.

Naiset katsovat vastavaloon on sellainen romaani, jonka haluaa lukea kerralla. Kun kirjan avaa, astuu romaanin maailmaan, joka on niin vahva, että tahtoo pysyä siellä koko tarinan ajan. Ei tee mieli laskea kirjaa käsistään.

Muitakin Haahtelan kirjoja olen lukenut, mutta tämä pysyy ykkössuosikkinani. En tiedä - enkä välttämättä edes halua analysoida - mikä on Haahtelan kirjojen tunnelman salaisuus. Samaa "haahteluutta" (jonkun kriitikon käyttämä termi, muistaakseni) on muissakin Haahtelan kirjoissa. Ehkä sitä voi kutsua hänen tavaramerkikseenkin.

Toisella tai kolmannella lukukerralla otin oranssin puuvärin käteeni ja alleviivasin kaikki valoon liittyvät ilmaukset romaanista. Niitä on runsaasti. Ei häiritsevän paljon, sillä ensimmäisellä lukukerralla en edes huomannut valo-motiivia. Pidän siitä, miten valoilmaukset on ujutettu tekstiin, täysin luontevasti.

 

Joel Haahtela: Naiset katsovat vastavaloon. Otava 2001.