Toinen valintani on Seppälää. Olin jossain vaiheessa kiihkeä Juha Seppälä -fani, mutta tästä kirjasta en ensilukemalta pitänyt. Toisella kerralla se aukeni, ja nyt Suomen historia, 128-sivuinen proosateos, on suosikkejani miehen tuotannosta. Arvatkaa, harmittiko, kun en joulukuussa kuullut teoksesta tehtyä kuunnelmaa.

Opinnoissa hyödynsin Seppälän lukemista iloisesti. Historiallisen romaanin kurssilla, esseekurssilla, puheviestinnässä, historian johdatuskurssilla. Niinpä saatte iloksenne (?) lyhennetyn version eräästä oppimistehtävästä - pitäähän niitä vielä kerran päästä käyttämään! Eli pahoittelut melko pitkästä tekstistä (olin liian lempeä lyhentäjä) ja fonttivaihteluista (en osannut yhdenmukaistaa fonttia).

2195495.jpg
(kuva täältä)

Historian palasia

Seppälän teos Suomen historia on hämäävästä nimestään huolimatta kaunokirjallinen - mutta tarkastelee kirjassaan Suomen historiaa faktojen avulla. Tyyli on omintakeinen, sen myönnän, enkä suosittelisi kirjaa ala-asteen oppikirjaksi. Mutta lukukokemuksena se voisi hyvinkin käydä eräänlaisesta Suomen historian kertauskurssista heille, jotka nauttivat aukkoisesta kerronnasta ja pienistä vihjeistä, jotka johdattavat oikeille poluille.


Juha Seppälän Suomen historia piirtää kaaren 1700-luvun lopusta 1990-luvun loppuun. Osa historiasta on ns. kaiken kansan historiaa, mutta Seppälä antaa sijaa myös henkilökohtaisemmalle historialle. Romaani ei esitä selkeää, yhtenäistä jatkumoa, vaan napsii historian palasia mistä mielii, kaiken konservatiivisuuden hyläten.

Seppälä ja muut

Teoksen ensimmäisessä osassa Matolampi käsitellään Juha Seppälän suvun vaiheita - pintapuolisesti, mutta kuitenkin. Ensimmäiset maininnat koskevat 1700-luvun loppupuolta, tarina etenee 1900-luvulle asti. On aina vaarallista väittää kaunokirjallisen teoksen minäkertojaa itse kirjailijaksi, mutta nojaan olettamukseen, joka nousee tekstiä luettaessa. Matolammessa Seppälä mm. pohtii sukunimeään: ”Yhtä hyvin kuin Seppälä voisin siis olla myös Salmijärvi, Lepola, Salminen tai Heikkilä.” (s. 8) On helppo sulauttaa kertoja ja kirjailija yhdeksi lihaksi.

Toinen osa Keisarit ja kuninkaat kertoo lyhyissä proosakappaleissa tunnetuista suomalaisista, kuten Paavo Nurmesta ja Toivo Kuulasta, onpa Isontalon Anttikin saanut sivun verran tekstiä osakseen. Kokonaan Seppälä ei hylkää omaakaan historiaansa. Kodin hevonen, pappa ja isoäiti pääsevät mukaan keisareihin ja kuninkaisiin. Tekstit ovat lyhyitä, yllättäviä, subjektiivisiakin.

Suomen historian kolmas osio, Hovimarsalkka, vie suurimman osan teoksesta. Kirjan päähenkilön paikalle asettuu Carl Gustaf Emil Mannerheim. Kirjan aikaisempi kertoja on ollut minä-muotoinen tai tarinan ulkopuolinen kertoja, mutta hänet (varsinkin minäkertojan) on saattanut mieltää itse Juha Seppäläksi (tosin todisteet ovat melko vähissä, eikä annettujen asiatietojen tarkistaminen ole erityisen helppoa). Nyt kertojaksi tulee itse Mannerheim. Marsalkka kertoo elämänkaarensa syntymästä(1867) kuolemaansa(1951) saakka, välillä kirjeitä apunaan käyttäen.

Neljäs osio Ruhtinaat käyvät jalan vaihtelee taas kertojia tiuhaan tahtiin. Henkilöhahmot sijoittuvat 60-luvulta tähän päivään, vuosilukuja ei kuitenkaan sen kummemmin mainita. Lukeminen vaatii päättelyä ja historian tuntemusta. Lyhyissä luvuissa kerrotaan enemmän tai vähemmän kuuluisista suomalaisista huomattavasti aiempaa viitteenomaisemmin. Viimeinen osio vaatiikin lukijaltaan laajahkoa yleissivistystä, jotta teksteistä saisi kaiken irti.

 

Unohdettu romantiikka

Yleisesti ottaen Seppälän romaani ei ole tyypillinen esimerkki historiallisesta romaanista. Historia ei etene yhtenä kertomuksena, vaan se on pilkottu lukuisiksi anekdootinomaisiksi luvuiksi, joskin Seppälä pitäytyy kronologisessa aikajärjestyksessä. Seppälä kirjoittaa historiaa totuttua historiallisen romaanin tyyliä karkeammin, jättäen romantisoinnin sikseen. Todellakin, Suomen historiassa kuvattavat henkilöt ovat arkisia. Heillä on ummetusta ja ripulia, he masturboivat ja ovat itserakkaita. Kieli on nykyaikaista, jopa siinä määrin, että historialliset henkilöt tuntuvat kurkottelevan meidän aikaamme. Välillä tuntuu, kuin Seppälä haluaisi valottaa historian taustoja inhimillistämällä henkilöitä, antamalla arkisilla ajatuksilla syitä ”suuriin tekoihin”. Mielikuvat jumalallisista innoituksista ja valaistuneista isänmaallisuuden puuskista karisevat, kun Mannerheim kertoo tuskailleensa kauan ensimmäistä päiväkäskyään luodessaan, mutta lopulta legendaarinen teksti syntyi seuraavalla tavalla: ”Muistin Riston [Ryti] mulkun ja loppu tuli kuin itsestään, vanhasta muistista ja ihan camp-henkeen. Siinä oli Suomen heimoa ja vainolaisen iestä.”(s. 91)


Mannerheim-osuudessaan Suomen historia noudattelee totuutta, ainakin siinä, mitä tulee päivämääriin ja vuosilukuihin sekä merkittäviin tapahtumiin. Totuuden luurangon pohjalta tarinaa on lihotettu Mannerheimin fiktiivisiksi luokiteltavilla ajatuksilla ja rehevällä kerrontatavalla. Muissa osioissa totuutta lienee myös, joskaan kaikilta osin sen tarkistaminen ei ole yksinkertaista. On kuin lukija saisi kurkistaa historian henkilöiden päiden sisälle, tai urkkia päiväkirjojen ja muistivihkojen sivuja.


Hovimarsalkka


Seppälä antaa tilaa lukijan yleissivistykselle. Hän välttää historian oppikirjanomaista kertomista. Suomen historia viljelee yksityiskohtia, vuosilukuja tai henkilönnimiä, joiden perusteella maansa vaiheet tunteva lukija voi asettaa kerrotun oikeaan kontekstiin. Mannerheim-osiokin alkaa marsalkan omalla puhella: ”Kaikki tietävät kuka minä olen. Minä olen minä. Minä synnyin kesäkuun 4. päivänä 1867 Asikaisten Louhisaaressa, sukuni suuressa kartanossa.” (s. 30) Sen jälkeen Mannerheim kertoo hiukan perheestään, suvustaan ja kasvuympäristöstään. Ensimmäisen kerran kertoja ilmaisee oman etunimensä kolmannessa luvussa - Gustaf. Seuraavan luvun alussa Gustaf kertoo esitelleensä itsensä Mannerheimiksi, alemmaksi kenraaliksi.

Mannerheim kertoo tarinaansa menneessä aikamuodossa, ja kerrontaan on sisällytetty jonkin verran jälkiviisautta ja viittauksia myöhempään aikaan. ”Hyvää harjoitusta se silti oli, nimittäin sitä kaikkein rankinta episodia varten, enkä nyt tarkoita talvisotaa.”(s. 38)  --- ”Jo silloin oli kuuma kuin helvetissä.”(s. 38) --- ”Olen ollut mukana pahoissa paikoissa, tilanteissa, joista myöhemmin on käytetty nimitystä kansamme kohtalonhetket.”(s. 40) --- ”Junassa huomasin saaneeni ensimmäisestä sodastani muistoksi ankaran reumatismin, joka ei minua enää koskaan myöhemmin hylännyt.”(s. 43)

 Joissain kohden käytetään myös selkeästi nykyaikaan liitettäviä viittauksia. Mannerheim kertoo vastustaneensa ajatusta, että Suomeen otettaisiin kuningas: ”Eiväthän ne mitään kuningasta saaneet. Väinö, Väinö, mikä vitun Väinö, jos semmoinen olisi maahani tullut olisin lähtenyt pysyvästi.”(s. 69) Mieleen tulee väistämättä J. Karjalaisen vuonna 1996 julkaisema hittijollotus, jossa lauletaan ”Väinö, Väinö, missä on se Väinö”. Edelleen Mannerheim sanoo: ”Minä valloitin koko maan hännättömällä hevosellani, punaisissa saappaissa kuin Elton John---”(s. 72) Kuitenkaan Mannerheim ei todellisuudessa ehtinyt tutustumaan Elton Johnin uraan voidakseen käyttää tällaista vertausta. Myös puhuessaan naisistaan - tällä kertaa ministerivaltiosihteerin tyttärestä Kitty Linderistä - C.G. käyttää uudenuutukaista termiä: ”--- [Kitty] oli niitä joiden kanssa piti leikkiä ja larpata ennen kuin itse asiaan päästiin---”(s. 83)

 

Privaattitietoa

Mannerheim ei pyri luomaan itsestään erityisen sankarillista kuvaa, pikemminkin hän mainitsee raadollisia arkikokemuksiaan ja vähemmän kunniallisia ajatuksiaan. Kuitenkin teksti on suunnattu lukijalle. Kirjoittaja puhuttelee lukijaa, ja on jopa tietävinään, mitä tämä haluaa tietää - ja myös, mitä lukija jo ennestään tietää. ”Minulla oli paljon naisia, totta. --- Julkista kuvaani naisjutut eivät koskaan päässeet tahraamaan.”(s. 81) Kirjoitus on kuin henkilökohtainen ja luottamuksellinen tilitys. Muut eivät tätä tiedä, mutta sinulle voin kertoa... ”Mutta nimiä, te tahdotte nimiä. Kuka ja missä?”(s. 81) Hovimarsalkka ei peittele seksuaalisuuttaan, vaan hän pikemminkin mieluusti mainitsee harrastaneensa runsaasti seksiä eri naisten kanssa.

Mukana on myös Mannerheimin kirjoittamia (fiktiivisiä) kirjeitä. Huomionarvoista on, että perinteiset kirjeenkirjoituskonventiot on käännetty päälaelleen. Marsalkan sisar Sophie saa perin virallisen ja kuivahkon kirjeen, jossa mainitaan runsaasti asiatietoa - päivämääriä, sähkösanoman sisältö, sijainteja ja sotilasarvoja. Sen sijaan Venäjän sotaministeriölle osoitettu kirje on vapaamuotoinen, epäkorrektikin: ”Tyhmää, litteäkalloista porukkaahan nämä keskiaasialaiset paimentolaiset pääasiallisesti olivat, ei sen havaitsemiseksi mitään mittauksia olisi tarvittu, eikä niitä erottanut toisistaan edes nimen perusteella, Ping Pong, Ding Dong ja niin edespäin. Metkaa sakkia.”(s. 47) Lopuksi Mannerheim allekirjoittaa kirjeen ”S’oon moro, Gusse”(s. 47). Sisarelleen hän kirjoitti ”Veljesi Gustaf, kenraaliluutnantti evp.”.(s. 62)

Hovimarsalkka-osiossa erityistä huomiota herättää sen loppu. Marsalkka Mannerheim on kertonut sodista, syntymäpäivistään ja presidenttiydestään, yksityiselämästään nyt puhumattakaan. Viimeinen kappale on väsyneen miehen puhetta, tilitystä koetusta elämästä. Mutta Mannerheim vie kirjoitustyönsäkin päätökseen. Hän kertoo jopa kuolemansa imperfektissä, kuin rajan takaa tarinoiden. ”Val-Mont, tammikuun 27. ja 28. päivän välinen yö. Minä makasin sairaalan vuoteella ja katselin taivaan kylmiä tähtiä vuorten yllä. Samat tähdet Louhisaaren, Pietarin, Mikkelin, Afrikan ja Intian taivaalla. Päästäkää minut jo, minä haluan lähteä. Minä lähdin.”(s. 105) Muutoin läsnä ollut todellisuuden tuntu rikkoutuu. Ennenkin sitä on hajotettu ”liian tuoreita” sanontoja käyttäen, mutta nyt osio ”jää rikki”. Viimeinen lause hätkähdyttää ja yllättää.

 

Muita huomioita

Seppälän romaani esittelee Suomen historian miehiä uudella tavalla. Naiset jäävät taas hyvin vähäiselle huomiolle, lähinnä he ovat seksuaalisen halun kohteita ja tyydytyksen antajia. Miehet ovat miehekkäitä (?), puhuvat panemisesta, urasta, juopottelusta. Perinteinen mieskuva säilyy. Se lienee perinteisen historian vankin osuus tässä teoksessa.

Teoksen kirjoitusaika tulee mielestäni ”läpi”. Historiallisen romaanin kirjoitustavat ovat olleet huomattavasti konservatiivisemmat esimerkiksi vielä 1950-luvulla. Ei Seppälä varmasti ole ensimmäinen, joka ilottelee historialla, mutta pitkään jatkuneeseen perinteeseen hän ei myöskään kolhimatta asetu.

Seppälä  haastaa lukijan ja tarjoaa historiallisia arvoituksia, joiden vihjeet hän latelee tekstin lomassa. Ratkaisemisen ilo jää lukijalle - ja itselleni ilo oli suuri!


Juha Seppälä: Suomen historia. WSOY 1998.