Olen lukenut vanhoja päiväkirjojani. Eivät ne mitään korkeakirjallisuutta ole, mutta itselleni vallan viihdyttäviä opuksia. Ehkä opettavaisiakin, vaikka kuka nyt omista kokemuksistaan oppia viitsisi... Olen pitänyt päiväkirjaa seitsenvuotiaasta saakka. Viime vuosien aikana päiväkirjoista on tullut yleismuistikirjoja, joihin kirjaan paitsi päivän tapahtumia ja ajatuksia, myös kokousmuistiinpanoja, sähköpostiosoitteita, kiinnostavien kirjojen nimiä, tajunnanvirtaa... Ihan mitä vain.

Kokosin päiväkirjani yhteispotrettiin:


Joukosta puuttuvat nykyinen päiväkirja, gradupäiväkirja, oppimis-/unipäiväkirja PKK:n ajoilta ja Luovuuden tien aikana pidetty päiväkirjantapainen (Luovuuden tie -ohjelma jäi kesken, siitä toiste enemmän...).

Vasemmassa yläkulmassa on vihreä kansio, jonka sisällä on irtosivuja ja lähettämättömiä kirjeitä ajalta, jolloin syystä tai toisesta en halunnut kirjoittaa varsinaiseen kirjaan. Vaaleanpunainen kirja (jonka kannessa on sydäntarra, jossa teksti My heart belongs to you!, aika söpöä) on ihan ensimmäinen. Sen merkinnät kertova lähinnä siitä, mitä on leikitty tai oliko hyvää ruokaa. Myöhemmin kirjoitin päiväkirjaan Siitä Ihqusöpöstä ja Sikamageesta Pojasta (tosin silloin ei osattu vielä käyttää noin mahtavia sanoja), että kun se ehkä tänään välkällä katsoi mua sekunnin miljoonasosan verran. Vähän myöhemmin mukaan tulivat tulevaisuuspohdinnat, opiskelupohdinnat, jopa kirjallisuuspohdinnat. Mutta eiköhän pääpaino ole ihmissuhdevatvonnalla!

Päiväkirja on kiinnostava kirjoittamisen muoto. Sillähän ei ole muuta yleisöä kuin kirjoittaja itse. Minä en halua ajatella, että kirjoittaisin päiväkirjaa muille - päiväkirja on areena omille, hiomattomille, yksityisille ajatuksilleni. Päiväkirjassa minua ei keskeytetä. Voin jaaritella, vatvoa, jankuttaa, eikä päiväkirja kyllästy. Korkeintaan sivut loppuvat, mutta sittenpä voin hankkia uuden kirjan. Voin testata ajatuksiani, leikitellä, muuttaa mieltäni ja aloittaa taas alusta. Päiväkirjan aika on nyt. Siihen kirjoitetaan, miltä tuntuu juuri nyt, mitä tällä hetkellä päässä liikkuu, mikä nyt on tärkeää. Ei ehdotonta, punnittua totuutta, vaan hetken totuus. Se on kiehtovaa. Siksi päiväkirjojen lukeminen on välillä kauhean noloakin - aina ei ole riemukasta palata kiivaisiin tunnelmiin ja pikaistuksissa kirjoitettuihin tuomioihin, ei myöskään varauksettomiin hehkutuksiin jonkun ihmisen suunnattomasta uljaudesta.

Olen mielettömän iloinen päiväkirjoistani. Niitä lukiessani olen voinut palauttaa mieleeni vanhoja tapahtumia. Välillä olen joutunut tarkistamaan muistojani - päiväkirja väittää toista kuin muistini. Toisinaan ihmettelen mainitsemiani nimiä. Kuka Seija?? Jotkut merkinnät naurattavat. Jotkut saavat ajattelemaan suurella hellyydellä sitä minää, joka ne on aikoinaan kirjoittanut. Joitain tekisi mieli siteerata, lähettää asianosaisille. Toisista merkinnöistä tulee kaihomieliseksi. Melkein tekee mieli ottaa pitkästä aikaa yhteyttä joihinkin, jo jonnekin kadonneisiin ystäviin. Joskus haluaisi kysyä, onko se toinen osapuoli ajatellut tapahtumista likimainkaan samalla tavalla kuin minä. On myös merkintöjä, joita en vieläkään pysty lukemaan. En myötähäpeän vuoksi, vaan siksi, että muistan vuosienkin jälkeen liian hyvin, miten pahalta silloin on tuntunut.

Muutama vuosi sitten päiväkirjoihini kertyi erityisen paljon raakatekstiä. Monia katkelmia luin eilen ihmetellen - en ole ikinä käyttänyt tekstejä mihinkään. Joistan pidin paljonkin, toiset - no, tiedättehän te raakatekstin tavanomaisen tason...

Välillä olisi kätevää, jos päiväkirjoihinsa saisi hakutoiminnon. Sellaisen, jonka avulla löytäisi tietyt henkilöt helposti. Lausuisi vain ihmisen nimen, ja päiväkirjat aukeaisivat oikeilta sivuilta. Mietin tätä viimeksi eilen, kun kävin läpi kohtaamisiani erään ystäväni kanssa tutustumisesta tähän päivään... Välissä oli pitkiä taukoja, jolloin tätä ihmistä ei mainittu lainkaan. Oli hauskaa huomata, miten hän kuitenkin on pysynyt elämässäni mukana, vaikka välillä onkin jäänyt taustalle.

Myös seurustelusuhteiden dramatiikka näkyy suorastaan epämiellyttävän kirkkaana päiväkirjoissa. Yleensähän päiväkirjamerkinnät ovat joko silkkaa euforiaa tai kitkerää tilitystä. Välillä jotain siltä väliltäkin, mutta ääripäät löytyvät varmimmin...

Voisin lukea joitain kohtia päiväkirjoistani ääneen valitulle kuulijakunnalle, mutta missään nimessä en luovuttaisi kirjoja toisten käsiin. Kammottava ajatuskin! Sitä väärintulkintojen määrää, jotka kirjoitukseni voisivat pahimmillaan aiheuttaa... Puhumattakaan siitä, että maineeni suurena intellektuellina olisi vaarassa.